Tämä valokuva on yksi niistä, jotka värittäessä pysäyttivät.
Tässä valokuvassa sotilaspastori Jouko Karanko istuu metsän keskellä pienellä kenttäpöydällä, kynä kädessään. Hänen ympärillään levittäytyy Kiestingin rintama vuonna 1941, jossa elämä ja kuolema kulkivat vierekkäin joka hetki. Kauempana tykit jylisevät, maa värisee ja sota jatkaa säälimätöntä kulkuaan.
Silti tämän miehen ympärille on syntynyt toinen todellisuus.
Hän kirjoittaa kirjeitä.
Ei tavallisia kirjeitä, vaan niitä, joiden saapumista jokainen kotirintamalla pelkäsi. Kirjeitä, joissa sanat yrittävät kantaa mahdotonta viestiä: poika ei enää palaa kotiin. Aviomies ei enää astu ovesta sisään. Isän ääntä ei enää koskaan kuulla. Jokainen kirje oli viesti kotiin ihmisille, joiden elämä tulisi muuttumaan lopullisesti sillä hetkellä, kun kirjekuori avattaisiin.
Karanko kumartuu paperiensa ylle kuin yrittäisi löytää sanoja, jotka pehmentäisivät surua edes hieman. Mutta sellaisia sanoja ei ole olemassa. On vain velvollisuus kirjoittaa ne silti. Jokainen sana, jonka hän merkitsee paperille, tulee muuttamaan jonkun elämän. Oli löydettävä sanat, jotka kertovat totuuden, mutta joissa olisi mukana myös ihmisyyttä ja lohtua.
Jokainen lause on raskas. Jokainen nimi on jonkun koko maailma.
Ehkä jossakin kaukana äiti odottaa vielä kirjettä pojaltaan. Ehkä puoliso kattaa pöytään yhden lautasen liikaa tietämättä, että elämä on jo muuttunut. Ehkä pieni lapsi nukkuu turvallisena viimeistä iltaa maailmassa, jossa isä on vielä elossa.
Tämän kuvan merkitys on siinä hetkessä, kun yksi ihminen joutuu kirjoittamaan toiselle sanat, joita kukaan ei haluaisi koskaan lukea. Metsän ja sodan keskellä joku pysähtyy kirjoittamaan sanoja, joiden tarkoitus on kantaa surun yli edes vähän.
Talvi- ja jatkosodassa kymmenettuhannet suomalaiset kaatuivat kaukana kotoaan. Kaikkia ei koskaan saatu takaisin, mutta Suomi oli poikkeus sodan runtelemassa Euroopassa. Se oli käytännössä ainoa toisen maailmansodan osapuoli, joka pyrki järjestelmällisesti tuomaan kaatuneet takaisin kotiseutujensa sankarihautoihin. Jokaisen vainajan uskottiin kuuluvan lopulta kotiin.
Yksi heistä oli Sölve Eugen Pynnönen.
Hän syntyi Lauritsalassa 2. toukokuuta 1920, tehdasyhteisöön, jossa elämä rakentui työn, vaatimattomuuden ja sitkeyden varaan. Sölve tunnettiin rauhallisena ja luotettavana nuorena miehenä. Hän ei ollut äänekkäin eikä näkyvin, mutta sellainen ihminen, jonka läsnäolo toi toisille turvaa. Häneen luotettiin ilman suuria sanoja.
Kun talvisota syttyi, hän oli vasta 19-vuotias.
Niin kuin monet oman sukupolvensa nuoret miehet, hän jätti taakseen nuoruutensa ja astui sotaan vapaaehtoisena. Elämä, joka oli vasta alkamassa, vaihtui nopeasti metsien, korsujen ja rintamien todellisuuteen.
Jatkosodassa hänen tiensä vei Itä-Karjalan metsiin. Hän palveli alikersanttina Jääkäripataljoona 3:n konekiväärikomppaniassa, ryhmänjohtajana tehtävässä, jossa muiden henget lepäsivät usein yhden miehen harkinnan varassa. Sellaisessa paikassa hiljainen rohkeus oli enemmän kuin äänekäs sankaruus.
Syyskuun 23. päivänä 1941, Derevjannojoen alueella Puujoen suistossa, taistelu repi Karjalan syksyistä maisemaa. Metsät olivat jo hiljalleen tummumassa syksyyn, maa raskas kulkea ja ilma täynnä sodan jatkuvaa levottomuutta. Päivät kuluivat epävarmuudessa, jossa jokainen hetki saattoi muuttaa kaiken. Taistelun keskellä aika menetti merkityksensä. Metsä ympärillä täyttyi räjähdysten paineesta, huudoista ja maata repivästä tulesta. Jossakin sekunnin murto-osassa kranaatti iskeytyi lähelle ja sirpale löysi tiensä Sölveen. Kaikki tapahtui nopeasti – liian nopeasti kenellekään ymmärtää, että yhden nuoren miehen elämä oli juuri päättynyt siihen samaan Karjalan syksyiseen metsään.
Hän oli 21-vuotias.
Sölven kaltaisia nuoria miehiä oli tuhansia. Moni heistä ei jättänyt jälkeensä suuria tekoja historian kirjoihin, mutta he uhrasivat elämänsä isänmaan puolesta, jättäen jälkeensä vapaan itsenäisen Suomen.